Alun Synkistelmä

Äiti katso tuota poikaa se itkee
miksi se niin tekee?
eivät aikuiset itke!
ehkä se suree jotain
tai sillä on ikävä jotain tai

Kun haluat enemmän ja enemmän kotia
et vain voi tulla/mennä sinne sen
tajuaminen vie aikaa ja tuo aika
sattuu, sattuu niin helvetisti

Kenties huominen on jo helpompi
uskoisin ainakin niin!

Viini maistuu happamalta, tämä punaviini ei ole niin hyvää kuin etiketti antaisi olettaa. Ehkäpä etiketit eivät kerro meille kaikkea sisällöstä. Lopetin juuri camelin kevytsavukkeen, täältä kun ei millään meinaa löytää vihreää tupakkaa. Mielenkiintoista havaita tupakan olevan kalliimpaa kuin alkoholin (ei sillä että sillä olisi väliä). Sain kirjeesi eilen perjantaina. Odotin sen lukemista neljä tuntia, koska olin töissä kun Helena sen minulle ojensi. Hän on vapaaehtoinen Itävallasta (en muista kaupunkia) ja ollut täällä nyt 6 tai 7 kuukautta.

Tämä tarujen Rooma on saanut päälleen kylmän harson joka hukuttaa sitä uniin ja unelmiin. Se on muisto kesästä, tulevan kevään odotusta. ”Kaikki mikä on kaukaa hienoa ja kaunista — älä mene lähemmäksi.” Pitää kohdallani paikkaansa. Kenties tämä on alun synkistelmää: mikään ei toimi (suihkua ei voi hyvällä tahdolla kutsua suihkuksi ja se pudottaa vedet seinän välistä keittiön puolelle. Ikkuna ei mene kokonaan kiinni ja kaiken kukkuraksi hajosi eilen tiskiallas). Olisihan tuota itkettävää enemmänkin, taidan jättää kylmyyden ja hiiret seuraavaan kertaan. Tämä puolitoista viikkoa on ollut erilaisempaa aikaa kuin mitä on koskaan ollut …

Keskiviikkona lähdin suutuspäissäni Työvoimatoimistoon valittamaan kohtuuttomasta ja oikeudenmukaisettomasta päätöksestä joka koski työmarkkinatukea. Sanoivat että mitäs hait paska väärin yhteishaussa, itseppä seuraukset kärsit (5 kk jotain itun paskaa työmarkkinapaikkaa). Tervetuloa takaisin Suomeen 3 kk:n kuluttua! Helvetti haen vielä turvapaikkaa täältä! Työkkäristä vihaisena Matkakeskukseen treffaamaan lähetysorganisaation ihmisiä, sieltä Vakkariin juomaan kahvia ja mutsin kanssa syömään ja takaisin Vakkariin, siellä oli paljon tuttuja ja soli mukava ilta. Polttiksen kautta siirryin illalla pakkailemaan kotosalle. Siinä vaiheessa, kun Juniori lähti meiltä, tuntui kyynel vierähtävän silmäkulmaan. Aatamin jälkeen annoin muutaman tipan tulla ja pakkasin loppuun. Nukuin vasta lentokoneessa. Kotoa lähdin 4:45.

Lentokentällä takavarikoivat miulta sytkärin ja kyltin jossa luki tupakointi kielletty. Väittivät perkeleet minun sen heiltä ottaneen, mikä tietenkään ei voinut pitää paikkansa … Roomassa minua oli vastassa kaksi mustatakkista naista, jotka kysyivät pakolliset, kuinka lento sujui, come stait yms. Toivat minut oveni taakse ja nuorempi sanoi palaavansa kolmen neljän tunnin päästä.

Hän palattuaan lateli käteeni 200 euroa ja käski pitää hauskaa (jäljellä nyt alle satanen vaikka oli tulopäivänä 278 € ja mitään tähdellistä en ole ostanut saati tehnyt!). Pitää Suomessa alkaa siirtyä takaisin jo niin surullisen kuuluisaan makaronilinjaan. Perunaa saa täältä etsimällä etsiä ja hinnat on tuskastuttavan korkeita. Nyt olen lähinnä leipää pizzaa panineja yms. syönyt, tarkemmin ajateltuna joka päivä ulkona, mikä selittää paisuneen vatsakummun. Pitänee aloittaa urheilu (huomenna). Nyt on kuutta eri juustoa jääkaapissa … (raskastako?)

Torstaina nukuin. Perjantaina lähdin 7.45 Auditoriumille. Siellä esitetään klassista musiikkia, sinfoniat ja sonetit, sisustus vain oksettaa oranssinpunaisine penkkeineen ja puisine seinineen. Taiteilin videokameran kanssa ja kuvasin lapsosia. Sieltä painuin kotosalle odottamaan uloslähtöä. Pääsimme lähtemään vasta aamuneljältä.

Lauantaina oli ensimmäiset italian oppitunnit, opiskelen 6 – 12 tuntia viikossa plus itseopiskelu - - kyllä se kieli vielä alkaa suttaantua niin - - Viime perjantaina ulkosalla en tiennyt yhtään mihin ollaan menossa, joten laitoin mustat farkut, mustan paidan, nahkatakin, ketjut, niittiä yms. Tuli hieman orpo olo kun päästiin perille. Siellä oli helvetin iso sirkusteltta, jossa oli lava ja tanssilattia. Minä idiootti en ollut ottanut kameraa mukaan … Meinasi itku päästä.

Nautinnollista katsoa savun leijailua ilmassa ja miettiä mihin se päätyy näkökentän ulkopuolella. Tänään on jo sunnuntai. Sain eilen aikaiseksi ostaa television kaukosäätimeen paristot, nyt olen All Music –kanavaa katsellut tai kuunnellut.

Kello on viisi enkä ole päässyt sängystä ylös. Helvetin 100 vuoden yksinäisyys. Mitä voisi tehdä (muuta kuin katsoa televisiota), mihin mennä yms. Melkein voisi sanoa, että vituttaa. Tekisi mieli purkaa tämä aggressio, huutaa, lyödä, potkia, kirjoittaa. Joku häiskä tuli koputtelemaan ovea enkä voinut sanoa muuta kuin io non parlo italiano. Lopulta italiaano lähti. Telkusta tulee helvetisti mainoksia niin kuin aina.

Nyt alkaa mennä kirjoitustaitokin, joten taidan jättää tämän tähän, pistää kuoreen ja tulemaan Suomeen päin. En puhu siulle 2 kuukauteen ja 2 ja puoleen viikkoon — tai no puhuminen vain on ”mahdotonta” — tai no vain helvetin kallista — niin no — kello on 22.40.

Krisse-Seikkailu

Johan oli Krisse-seikkailu. Kello on kuusi aamulla. Tänään on sunnuntai ja menemme Cemean kavereitten kanssa syömään illalla, mutta palataan siihen myöhemmin, jos siellä tulee isoja yllätyksiä.
Lauantaina tulin töistä kaupan kautta kotia odottamaan kielikurssin alkua. Kurssin jälkeen menin auttamaan valokuvanäyttelyn asetteluissa. Näyttelyn jälkeen mentiin Helenille syömään, sitten piti mennä katsomaan Bob Marleyta mutta (iso sellainen) mentiin vanhoille katakombeille. Siellä oli ”maanalaiset” reivit … tai ainakin koko ajan trance soi. Vähän väliä ihmiset tuli kysymään, onko minulla jotain ”kemikaaleja”. Kirosin, kun en ollut ottanut sinisiä allergialääkkeitäni mukaan. Olisin tehnyt ”sievoista” voittoa niillä.

Nyt hampaanpesulle ja sänkyyn yrittämään selvitä illaksi kuntoon, joten buona notte ja niin etiäpäin.

Enpähän olisi nyt ”aamulla” kyennyt kertomaan tuota samaa, jonka seitsemisen tuntia sitten kirjoitin. Silmät on punaiset ja saakutin kipeät / turvoksissa. Kurkusta tulee limaa ja muutenkin tukkoinen olo. Olo aivan vetelä. Kaikkensa antanut. Uneliaan virkeä. Janottaa. Ei vaan saa juotua mitään. Miettii vain tyhjin ajatuksin eilistä, ja tietysti muitakin päiviä, tapahtumia, elämää yleensäkin silmästä silmään. Hanoi Rocks on tulossa tähän kaupunkiin, millaista menoa siellä mahtaa olla? Ehkä nyt Rooma alkaa saamaan minua pauloihinsa, ei niinkään historiallisena … vaan itsensä löytämisenä, turmelemisena, kasvuna, kehityksenä, elämän keskuksena, josta voi ja täytyy ammentaa kokemuksia mukaan, tehdä virheitä, antaa aikaa, oppia. Kertoa muille.

Nuo kolme vapaaehtoista ovat helvetin hyviä miestennielijöitä. Ei mennyt kauan, kun jokaisella oli ukko kainalossa, helvetti, miten ne onnistuukaan?

Eilen, kun istuimme iltaa Helenellä, hän kertoi miksi etelän naiset pitävät pohjoisen pojista, niistä vaaleahiuksisista ja sini/vihreäsilmäisistä. Ne ovat järestään kuulemma kauniita (mitä ei voikaan täysin kiistää) ja niillä ei ole niin paljon karvoja (selässä). Eli siulla ja Jykällä on mahdollisuuksia täällä … Auta armias jos se meidän Kalle tulee tänne. Niin paljon olisi naisia tarjolle että joutuis suosiolle työntämään osan pois (minulle). Kalle kuitenkin on pitkä, vaalea ja harteikas, ja silmätkin vielä passaa.

Aski päivässä ei tahdo enää riittää. On se niin hienoa kiskoa askitupakkaa, kun ei vielä osaa ostaa sätkiä. Nyt tuli viesti että pitää olla tram-pysäkillä 20.20 eli jos sanotaan illalla, niin se tosiaan on illalla. Suomessa se tahtoi aina olla jotain 17.00 … Hetkeksi lepäilemään, jotta on illalla virkeä syömään.

Kristian

(Tiivistelmä Rooman ajasta: Väsymystä, ”työntekoa”, kielenopiskelua, ajankuluttamista, mässäilyä, ulkona käymistä, uusia ihmisiä, televisiota, tietokonetta, nukkumista, eksymistä, kokemuksia, ikävää! Loppujen lopuksin posiitivista ainakin tähän 17. matkapäivään mennessä.)

Kuulemisiin! Hyvät ystävänpäivät!

Sipuleita ja politiikkaa

Lärves!1

Sunnuntai-ilta tai miten sen nyt ottaa … Ajatuksia paperille paremman tekemisen puutteessa. Jännittää ja väsyttää. Aamulla on viiden aikaan lähtö Sportiliaan. Se on Pohjois-Italiassa ja siellä on lunta. Tänään piti ostaa hanskat, mutta arvaa muistinko moista ylellisyyttä? Ehkä sen selviää suomalaisella sisulla … Tai sitten jäädyn pystyyn ja paikoilleni pelkästä ajatuksesta. Sitten vielä kysymys: mihin kummaan minä pakkaan tavarat? Onhan minulla Juliukselta pummattu reppu jonne saa kaikki elintärkeät. Krisse lähdössä leireilemään korkean paikan leirille! Siellä on saunakin. Voi tuota ihanaa ajatustakin saunasta …

1Kirje kirjoitettu mustavalkoisen opastusjulisteen takapuolelle ja sidottu eristysteipillä. (toim. huom.)

Tänään tuli rakeita taivaalta.

Viime päivät ovat valuneet ohi melkoisella vauhdilla. Tasan kuukauden ollut täällä ja eikä tunnu miltään, melkein kuin kotona olisi — niin no missä kotona? Sain tänään hätääntyneen puhelinsoiton: — Krisse, missä sun vara-avain on, kun mä unohdin ton avaimen sisälle? Oli tuolla hetkellä hymyssä ironiaa, kai toimeliaat pojat yhden oven auki saavat. Albert tuli suihkusta. Hän on espanjalainen poika ja mukavalta vaikuttaa, ei vain ole samaa kieltä kommunikointiin.

Pahoittelen tahroja, mutta tarvitsin alustan sipulille ja muille ruoka-aineille joita käytimme. Ruoka oli maittavaa, siinä oli kaalia, tomaattia, pastaa ja tietenkin parmesania. Rento meininki jatkuu nyt, kun juomme amarettoa ja jokainen puuhaa omiaan. Nyt tiedän minkälaista on elää tuntemattomien kanssa saman katon alla ilman tv:tä ja tietokonetta. Yhdistäviä tekijöitä meillä on muutamia. Suurin on vieras maa. Odottava olo. En vain tiedä mitä näistä odotan: kenties syntymäpäiviä, huomisen tapahtumia, vierautta, kuka koskaan tietää?

Tunti kaksi hereillä, kolme neljä unten mailla, herätys virkeänä ja toimeliaana.

Lauantaina tuhannet ja taas tuhannet ihmiset marssivat Rooman katuja halusta vapauttaa italialainen toimittaja Irakissa. Kummallista tajuta, miten yksi ihminen (tapahtuma tälle) voi saada moista aikaan. Kenties tämä oli vain piste tapahtumille, piste joka sai ihmiset toimimaan. Marssittiinko Suomessa näin sankoin joukon kaduilla edes koko Irakin sodan aikana? Tai eihän tuo sota vieläkään ole loppunut. Tästä pääsemmekin sotaan terrorismia vastaan. Suurin terroristiuhka on Bushin herra itse. Vuonna 2000 ei ollut ”terrorismia”, mutta heti 11.9.2001 jälkeen oli saatanallinen terroristilauma valtaamassa mailmaa. Ei muuta kuin tappamaan Afganistaniin tappamaan Osama ja talebanit ja [?] siviiliä. Kun se sota hädin tuskin oli ohitse, niin oli jo lähdettävä etsimään joukkotuhoaseita Irakista! Kuka etsisi ydinaseita Yhdysvalloista, kuka Venäjältä, kuka Kiinasta? En ymmärrä, että kylmän sodan aikana Yhdysvallat saartoi Kuuban ja käski olla ottamatta venäläisiä ohjuksia ja kaupanpäälliseksi laittoi kauppasaarron. Näin toimii sivistynyt kansakunta esimerkkinä muille. Mitä helvettiä se voi muuta olettaa (ottaen huomioon I maailmansodan siviilitappiot: Yhdysvallat NOLLA. Muilta menikin sitten hieman enemmän)[???].

Ainoalla kerralla tässä kissa vs. hiiri –leikissä, kun Yhdysvallat oli saada selkäänsä, se turvautui vippaskonsteihin ja posautti [?] lasta opiskelemaan harpunsoittoa. Näin se on ennen toiminut ja näin se nykyäänkin toimii. Ehkä joitakin asioita ei vain voi muuttaa, vaikka kuinka sanoin tai hiljaisuudella haluaisi. Jos jotain saisi toivoa, niin sellainen pienen pieni sopu immeisten kesken sekä kyky oppia jotakin.

Oppiminen vain tuntuu päivä päivältä turhemmalta, siltä ettei moista tapahdukaan. Kai päivien ajatusta. Mutta joka tapauksessa, olen tulossa viisaaksi. Huomasin tänään saavani viisaudenhampaan. Vasen alanurkka on sen tuleva asuinkoti. Pitäisi mennä ahkeroimaan, ensiksi keräämään vaatteita ja pistämään niitä kuivumaan huoneeseeni, toiseksi mennä nukkumaan.

Kello on jo melkein puolen yön, joten taitaa olla aika ottaa vielä pieni lisätankkaus amarettoa unilääkkeeksi. Jotta saisin muutaman tunnin nukuttua. Luigi sai puhelun Portugaliasta, veikkaisin, ja Ruotsin kaverimme on sänky jo nielaissut. Ei kai minulla muuta, seuraavan kerran olen 19 kun luen tai kirjoitan sinulle.

Hetkestä nauttien,
Kristian

Vai A Morire Ammazzato I

Itkettää. Itkettää niin helvetisti. Elämä on ihanaa, mutta tilanteet sen sisällä eivät aina ole niitä parhaimpia.
Tänään erittäin hyvä kaverini Portugalista matkustaa pois maasta, noin yhdentoista minuutin kuluttua ... Hän soitti minulle juuri, ja sanoimme good bye plaa plaa plaa and maybe some day we'll meet again. On vaikea päästää elämästään pois näitä hyviä tyyppejä. Miettii vain, miksi. Jokaisella on kuitenkin oma elämänsä elettävänään.

Tuli määräys, että joudun sivariin 4.7.2005. Vituttaa sekin. Työnteko on suurta helvettiä. En pidä siitä. Ja nyt perjantaisin pitää lähteä 8:15 ja olen illalla takaisin 19:15-19:30. Ei jokseenkaan naurata. Tekisi mieli ampua itsensä. Ei vain ole asetta. Itsetuhoinen en ole, olen vain niin kyllästynyt ja pettynyt.

Tulee viikko ja kaksi taaksepäin, lähdin maanantaiaamuna kuuden aikaan asunnoltani kirjekäärö kädessä kohti juna-asemaa. Matka evs-tulovalmennukseen oli paniikkia, odotusta, väsymystä, ajatuksia. Ja junat olivat täysin myöhässä. Ohjelman määränpäässä oli tarkoitus alkaa viistoistareikäleipä. Ensimmäiset tulivat vasta tuolloin. Lunta tuli niin maan perkeleesti. Ensin oli "vain" 30 cm, sateen lakattua ties kuinka paljon.
Tapasin tuon kahdeksan päivän aikana niin monta hyvää tyyppiä että nyt ihan pahaa tekee. Onneksi aina voisi opetella italiaa, että voisi vastailla näille ihmisille. Kenties huomenna. Tänään on parempaa tekemistä: kirjoittaa kirjeitä.

Joka ilta noiden kahdeksan päivän ajan oli festa. Ensimmäinen ilta meni tunnustellessa, ja nukkumaankin menin jo kahden aikaan yöllä. Seuraava ilta olikin jo sitten täysin erilainen. Pääsin sänkyyni aamukuuden aikaan ja heräsin kyllä 9:30, olin vain edelleen väsynyt. Missasin puolet kielikurssista (tunneista) ja selvitin päätäni. Kolmas ilta: samanlainen, aamuyöstä nukkumaan, yhdeltä ylös (oli syntymäpäiväni ja sain onnittelulaulut 15 eri kielellä), ja edellisenä iltana vietimme Suomi - Puola mäkihyppykisoja (pingviinipuku yllä tietenkin). Kisat jäivät ratkaisematta. Loppupäivät sitä samaa, muistelisin ainakin.

Oli siellä helvetti soikoon kaunottaria. Oikein silmää hiveli. Oli vaaleaa, tummaa, blondia, brunettia, pitkää, lyhyttä, joka sorttia. Niin no, minun selibaattini on pysyvä. Vielä on jäljellä kahdeksan kuukautta ja 23 päivää.
En ymmärrä miksi koko helkatin ajan pitää kysyä nautitko, kuinka voit, plaa plaa plaa. Niin vitun rasittavaa. Kuka Suomessa kysyy, kuinka voit? Ei kukaan, ja hyvä niin. Kirjoitin Mirvalle neljä sivua tekstiä, enkä tiedä todellakaan missä ne nyt ovat. Pistin kuoren ja kaiken, enkä nyt löydä sitä mistään.2

2 Kirje löytyi myöhemmin Mirvan postilaatikosta kuravedessä uitettuna. (toim.)

Savu tunkeutuu silmiin, antaa niille punaisen loisteen. Aivan kuin veri haluaisi purskua silmistäni paperille, kertomaan tarinaa siitä mitä ovat nähneet. Tänään kävi niin ikävästi, että posti toi sekä sinun että Jykän kirjeet. Arvonta osui kohdallesi, ja voitit tai hävisit ensimmäisen kirjeen.

Kuulit varmaan uutisissa amerikkalaissotilaan uroteosta ... Tappaa italialainen turvallisuusmies. Olin enemmän kuin lähellä uutisen kuultuani alkaa paukomaan amerikkalaisturisteja kuonoon. Maltoin mieleni. En voi sanoa, ettei viattomien lyöminen mitään auta, koska eivät he ole viattomia. Itse he ovat Bushin presidentiksi valinneet, joten saisivat itse myös kantaa vastuun teoistaan. Samalla tavalla kuin Osama tuhosi tornit, "rangaistiin" koko Afganistania. Miksei siis "rangaista" koko Amerikkaa? Suomessa en tiedä kuinka tapahtuneeseen on suhtauduttu, ainakin täällä minulla ja tutuillani on tunteet pinnalla.

Jostain ihmeen syystä olen huomannut yhtenäisen rintaman EVS-vapaaehtoisten keskuudessa amerikkalaisia vastaan. Vessanoveamme koristaa Bushin naama tekstein "Terrorist of the world #1, George W. Bush". Kenties veressäni on jotain samaa kuin italialaisten. Kiihko ja temperamenttisuus. Toisaalta ääripäänä on turhankin rauhallinen.

Säälin todellakin Sipuleita ja Politiikkaaani ja varsinkin sänkyä. Toivon hartaasti teidän osaavan käyttää pesukonetta, jos ette, niin kerron nyt: aina pitää olla 1/2-nappula alhaalla — se on pesukoneen käytön a ja o — en voi kuin miettiä, missä poikakullat viettävät orgioitaan. Tai mitäpä siinä on miettimistä. Vihaan ajatusten jatkuvaa vaihtumista. Pitäisi kirjoittaa satukin, runoja, kirjeitä, melkein mahdottomuuksia. Ainoa kykeneväisyys on kirjeet. Koko täälläoloaikana kaksi runoa, kahdeksan yhdeksän kirjettä, neljä viisi kertaa nettipäiväkirja, neljä puhelua Aatamille, yksi siulle. Ikävä. Niinkin voisi sanoa. Vielä on reilu kuukausi, sitten on ikävä tänne. Pitäisi nauttia.

Löysin eilen aivan uskomattoman kapakan. Sinne on vain tunnin matka meiltä. Irish Pub. Helvetin hyvää siideriä, aivan kuin valkoviiniä, mutta paljon parempaa. Maku on melkein mahdoton kuvailla, ja puolilitraa hanasta maksaa 4.30 €.

Vai A Morire Ammazzato II

Tahdon nähdä maailmaa
joten lähdin maailmalle.
Tiesin sen olevan vaikeaa
mutta en näin.
Kullekin kokemus on erilainen,
itsensä näköinen.
Suomessa olen aina äänessä ja elän.
Täällä vain elän.
Teen sen mitä vaaditaan, nautin tahi en.
Olen alistettu, maahan poljettu tiskirätti,
kukaan ei nosta kuivumaan, en anna siihen
mahdollisuutta.
Haluan tehdä, istun aloillani antaen
muiden päättää.
Sentään jotain oppinut, kuuntelemaan Toista,
antamaan arvoa heidän mielipiteilleen,
niitä jopa seuraamaan. Minusta
on tullut hiljainen haaveilija, jolla
olisi sanottavaa. Kieltä jolla sana
kertoisin ei vain minulla ole.
Omaa tyhmyyttäni moinen on,
Italia avoimena edessäni.

Kuinka paljon loppujen lopuksi edes tiedämme toisistamme? Todella vähän, kuvittelisin. Jotakin mitä olemme oppineet vuosien varrella, jotakin mitä olemme kuulleet toisten suista, jotakin jota olemme kertoneet humalassa.

Nyt tiedän mitä haluan. "Koin valaistumisen." Kun palaan Suomeen (potkit vaikka), lähden opiskelemaan. Aloitan äidinkielestä, sitten englantia. Myöhemmin opiskelen italiaa. Menen kouluun opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, teen pitkän EVS:n, olen sitten 25 v., menen yliopistoon tai ammattikorkeaan. Kun olen 27 – 29, valmistun. Olen tuolloin motivoitunut. En ota ylimääräisiä aineita. Menen töihin. Tapaan elämäni naisen, kun olen 35. Saamme kaksi lasta, molemmat tyttöjä. Otan lomaa töistä ja alan koti-isäksi. Eroan vaimostani ennen kuin olen 40 ja tajuan elämän olevan paskaa. Laitatan itselleni rastat ja lähden liftaamaan ympäri Eurooppaa. Puhun sujuvasti suomea, englantia ja kolmatta kieltä ja tiedän alkeet italiasta ja jostakin. Me tapaamme sattumalta Hollannissa sinun ollessa lomalla kiertämässä Eurooppaa. Olen tuolloin 47. Kirjoitat novellin elämästäni ja otat lainauksia kirjeistä "nuoruuden vuosilta". Toinen tytöistäni menee naimisiin ollessaan 27. Kerrot novellin olleen fiasko, mutta levinneen undergroundina ja tulleen kuuluisaksi.

Niin paljon olisi kirjoitettavaa, mutta on aika sulkea paperit kuoreen ja antaa postin kuljetettavaksi.

ROME 07032005
Kristian

PS. Näin tuota kaunokaista vain hetken, mennessäni metrolla töihin. Hän seisoi nurkassa takanani suloisen hentona. Kosketin hetken hänen kättään. Hän nosti katseensa ja hymyili. Kun hymyilin takaisin, hän oli jo kääntänyt katseensa pois. Paikan vapauduttua meni hän istumaan. Jäin itse paikalleni seisomaan. Tuli aikani poistua metrosta. Vilkaisin taakseni. Katsoimme tuon ohikiitävän hetken ajan toisiamme. Hymy kirposi kasvoilleni. Tiesin tämän olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta kun toisemme näemme. Haikein ajatuksin juoksin raitiovaunuun töihin matkaamaan.